The Climate Movement is Dead: Long Live the Climate Movement – lehtisen voi ladata täältä.

Olli Tammilehto

Ihmiset ja suurin osa muista lajeista ovat suuressa vaarassa. Olemme maailmanlaajuisen ilmastokatastrofin kynnyksellä. Ihmiskunnalla on vain vähän aikaa muuttaa aineenvaihduntaansa muun luonnon kanssa. Monien johtavien ilmastotutkijoiden mukaan kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä hyvin nopeasti, jottei itse itseään ruokkiva ilmastomuutos käynnisty. Ilmastokatastrofin lopputuloksena miljardit ihmiset kuolisivat, vähintään puolet eliölajeista häviäisi ja suuri osa planeetasta muuttuisi asuinkelvottomaksi. Teknisistä ja poliittisista syistä pelkästään teknologisilla muutoksilla ei ole mahdollista vähentää päästöjä kyllin nopeasti. Tarvitaan myös nopeita muutoksia valtasuhteissa ja muissa yhteiskunnallisissa rakenteissa. Tämä artikkeli pyrkii osoittamaan, että sellainen muutos on mahdollisuuksien rajoissa. Perusteluina käytetään analogisia historiallisia kokemuksia, nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden luonnetta, ihmisten subjektiviteetin rakennetta ja tyytymättömyyden luomiseen perustuvaa kulutusta.

Kiihtyvä ilmastonmuutos

Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) viimeinen laaja raportti ilmestyi vuonna 2007. Sen mukaan vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidipäästöjä on vähennettävä 85 %, jotta CO₂-pitoisuus ilmakehässä ei nousisi yli 400 miljoonasosan (ppm) eikä lämpötila yli 2 ^oC¹. Jos nämä rajat ylitetään, suurella todennäköisyydellä ei voida välttää sellaisten katastrofien toteutumista kuin Amazonin sademetsien tuhoutuminen tai merenpinnan nousu useilla metreillä. Jotta nämä tavoitteet saavutettaisiin globaalin pohjoisen rikkaiden maiden olisi vähennettävä päästöjään vielä enemmän – ainakin 95 %². Tätä vaatii oikeudenmukaisuus, sillä vanhat teollisuusmaat ovat vastuussa suurimmasta osasta ilmastoa uhkaavista päästöistä.

Kuitenkin viimeaikaiset tutkimustulokset ja havainnot viittaavat vahvasti siihen, etteivät IPCC:n vuoden 2007 päästörajoitustavoitteet ole kyllin tiukkoja. Tähän tulokseen on päätynyt esimerkiksi IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Pachauri³. Monet johtavat ilmastotutkijat esittävät, että ilmasto on paljon herkempi kasvihuonekaasuille ja auringon säteilyä vangitseville ilmiöille, kuin mitä IPCC:n mallit arvioivat⁴. Itse asiassa ilmastonmuutos on viime vuosina ollut IPCC:n ennusteita nopeampaa. Esimerkiksi Pohjoisen jäämeren jääpeite pienenee jopa 30 vuotta etuajassa skenaarioihin nähden.⁵ Arktisten alueiden ikirouta on alkanut sulaa. Monista pohjoisista järvistä pulppuaa nyt metaania niin suurella voimalla, että ne eivät jäädy talvella. Metaani on 20 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Alueiden ikirouta sisältää kaksi kertaa enemmän hiiltä kuin koko ilmakehä. Ikiroudan sulamista ei ole otettu huomioon missään ilmaston muuttumista arvioivassa tietokonemallissa.⁶

Näin ollen päästövähennysten pitäisi olla vielä suurempia ja nopeampia kuin edellä esitetyt. Uudeksi turvalliseksi hiilidioksidipitoisuuden rajaksi on on yleisesti esitetty 350 ppm⁷. Tätä arvoa puoltaa esimerkiksi Pachauri⁸. Vastaavasti suurin hyväksyttävä lämpötilan nousu esiteolliseen aikaan nähden on 1,5 ^oC. Tämän asteluvun on myöntänyt oikeaksi jopa EU:n ympäristökomissaari Stavros Dimas⁹. Nämäkin tavoitteet ovat kaukana luonnollisesta sillä ennen teollistumista ilmasto oli ainakin 0,7 ^oC nykyistä viileämpi ja CO₂-pitoisuus oli 260-280 ppm. Uudet tavoitteet merkitsevät sitä, että muutamassa vuosikymmenessä kasvihuonekaasujen päästäminen ilmakehään pitäisi lopettaa kokonaan. Eikä tämäkään riittäisi, sillä ilmakehän keskimääräinen CO₂-pitoisuus on noussut jo 386 ppm:ään¹⁰. Näin ollen 350 ppm:n tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi myös sitä, että suuri osa kasvien ilmasta yhteyttämästä hiilestä pitäisi antaa varastoitua biomassaan tai sitten varastoida ihmisten toimesta.

Valtavirtaratkaisut

Miten sitten hiilidioksidi- ja muita kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää nopeasti? Valtaapitävien esittämät ja muut valtamedian huomioimat ratkaisut ovat lähinnä teknisiä. Niihin kuuluvat hiilidioksidin sitominen hiilivoimaloiden savukaasusta, ydinvoimaloiden rakentaminen, puiden istuttaminen, uusiutuvan energian osuuden lisääminen ja energiatehokkuuden parantaminen. On kuitenkin monia tekniikan asettamia rajoituksia, jotka estävät näiden ratkaisujen toteuttamisen kyllin laajasti ja kyllin nopeasti.

Nykyiseen energiantuotanto- ja kulutusjärjestelmään on investoitu valtavasti yli puolen vuosisadan aikana. Jos meillä olisi tarpeeksi aikaa, sen täydellinen korvaaminen tai uudistaminen ei olisi vaikeaa: järjestelmän osat kuluvat loppuun joka tapauksessa ja ne on uusittava. Mutta tällaisen valtavan muutoksen tekeminen muutamassa vuosikymmenessä – kuten olisi välttämätöntä pelkästään teknistä muutosstrategiaa käytettäessä – on mahdotonta: riittävästi ammattitaitoisia työntekijöitä, materiaaleja ja muita resursseja ei voida sijoittaa tähän tarkoitukseen. Joka tapauksessa nopea korvausohjelma imisi niin paljon energiaa, että fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen tarvittavaa nettoenergiaa saataisiin vasta monen vuosikymmenen kuluttua. Sen sijaan tällainen ohjelma lisäisi väliaikaisesti öljyn, kaasun ja kivihiilen käyttöä¹¹.

Esimerkiksi laskelman mukaan ohjelma, jossa joka kuukausi aloitettaisiin uuden ydinvoimalan rakentaminen, tuottaisi nettoenergiaa vasta 33 vuoden kuluttua¹². Laskelmassa on käytetty varsin optimistisia oletuksia. Nettoenergian odotusaika on vielä pidempi, jos otetaan huomioon uraanin louhintaa tarvittavan energian kasvu: rikkaat esiintymät ovat pian lopussa¹³.

Vaikka jotkut energiajärjestelmän muutoksista voisi teknisessä mielessä toteuttaa nopeasti, vallitsevat yhteiskunnalliset rakenteet estävät sen. Yhden niistä muodostavat suuret öljy-yhtiöt, jotka haluavat säilyttää asemansa ja joilla on tavattomasti valtaa toteuttaa tahtonsa. Kuitenkin tärkein niistä on nykyisen talousjärjestelmän yleinen luonne. Käytännössä ei tule kysymykseen mikään sellainen päästövähennysohjelma, joka lisäisi liikaa yhtiöiden kustannuksia tai lopettaisi taloudellisen kasvun.

Mitä ilmeisemmin nopea siirtyminen ei-fossiiliseen energian ja ruoan tuotantojärjestelmään johtaisi voimakkaaseen kustannusten kasvuun lähes kaikilla talouden haaroilla. Tätä tosiasiaa on hämärtänyt kaksi vaikutusvaltaista raporttia: Toinen niistä on vuona 2006 ilmestynyt Sternin raportti (Stern Review). Sen tekemistä johti Sir Nicholas Stern, joka oli tuolloin Britannian valtionvarainministeriöin korkea virkamies. Toinen on vuonna 2007 valmistunut IPCC:n kolmannen työryhmän raportti, joka käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää¹⁴. Niiden johtopäätös on, että ilmastonmuutoksen torjuminen on taloudellisessa suhteessa jokseenkin kivutonta: vuosisadan puolivälissä tarvittavat toimenpiteet leikkaisivat maailman bruttokansantuotetta vain muutamalla prosentilla. Tämä väite johtaa kuitenkin harhaan monesta syystä. Ensinnäkään se ei perustu viimeisimpään ilmastotutkimukseen, joka osoittaa kasvihuonekaasupäästöjen lopettamisen kiireellisyyden.

Toiseksi raporteissa on valittu sellaiset hillintäskenaariot, joihin sisältyy suuria riskejä kirjoittamisaikaan käytettävissä olleiden tutkimustuloksienkin mukaan mutta jotka sallivat taloudellisen toiminnan jatkua ilman suuria häiriöitä. Esimerkiksi Sternin raportin mukaan annettaessa ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuden nousta 550 ppm:ään, globaali keskilämpötila nousisi 50 % todennäköisyydellä 3 ^oC ja 10 % todennäköisyydellä 5 ^oC. Näiden lämpötilan nousujen seuraukset olisivat katastrofaaliset, mikä myönnetään raportissa. Kaikesta huolimatta raportissa käytetään skenaariota, joka johtaa 550 ppm:n pitoisuuteen.¹⁵ Tiukempi lievennysskenaario vaarantaisi taloudellisen kasvun.

Kolmanneksi raportit perustuvat erittäin optimistisiin oletuksiin, jotka koskevat ei-fossiilisten energiateknologioiden käyttöönottoa. Esimerkiksi ne eivät ovat huomioon, että investoinnit energiankäytön tehostamiseen tuottavat ajan myötä yhä vähemmän tuloksia. Samaten sivuutetaan se, että on varsin kallista tuottaa biomassaa niin, etteivät maankäytön muutokset tuota kasvihuonekaasuja.¹⁶

Ilmastonmuutoksen valtavirtaratkaisujen toivottomuutta korostavat torjuntaponnistelujen tähänastiset tulokset. Vaikka paikallisella tasolla onkin saavutettu monia hyviä tuloksia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisessä, tulokset eivät ole kumuloituneet globaalille tasolle. Päinvastoin ennen syksyllä 2008 alkanutta talouslamaa päästöt kasvoivat nopeammin kuin koskaan. Maailman hiilidioksidipäästöt kasvoivat 1,1 % vuodessa vuosina 1990-99, mutta enemmän kuin 3,5 % vuodessa vuosina 2000-2007. Päästöjen kasvu vuodesta 2000 on ollut nopeampaa kuin missään IPCC:n skenaariossa on oletettu.¹⁷ Tämä tapahtui siitä huolimatta, että monet eniten kasvihuonekaasuja päästävistä maista olivat Kioton sopimuksessa sitoutuneet vähentämään ilmakehän kuormitusta. Itse asiassa useimmat sopimuksen ratifioineet maat ovat lisänneet päästöjään. Vain Britannia ja Monaco näyttävät täyttävän vähennys lupauksensa.¹⁸

Tämä umpikuja on vienyt epätoivoon monet ihmiset, jotka ymmärtävät ekologisen tilanteemme vaarallisuuden. Kun he eivät näe mitään mahdollisuuksia muuttaa energiajärjestelmäämme nopeasti, he haluavat lähteä toteuttamaan äärimmäistä teknistä ratkaisua: muuttaa tietoisesti Maa-planeetan fyysisiä ominaisuuksia. Olemme tilanteessa, jossa jotkut paniikin valtaamat tutkijat ja ennennäkemättömistä liiketoimista innostuneet yrittäjät suunnittelevat riskialttiita ilmaston keinosäätelyprojekteja (geoengineering). Monet näistä – kuten suunnitelma levittää suuria määriä sulfaatteja ilmakehään – ovat hyvin vaarallisia.¹⁹

Kasvupakko kompastuskivenä

Kaikesta huolimatta ilmastonmuutoksen umpikujasta on ilmeinen ulospääsy: tuotannon yleinen vähentäminen ja globaalin ylä- ja keskiluokan kulutuksen alentaminen. Tätä

vaihtoehtoa tuskin edes mainitaan valtavirtakeskustelussa. Vaikenemisen syy on sama kuin edellä käsitellyn energiajärjestelmän teknisten muutosten hitauden: käytännöllisesti katsoen kaikki maailman maat ovat kasvupakon pauloissa.

Miksi taloudellinen kasvu on niin tärkeää? Yksi syy tähän on se, että elämme yhteiskunnissa, joiden keskeinen perusyksikkö on omaa voittoaan ja kasvuaan tavoitteleva yhtiö: koko kansantalouden paisumisesta huolehtiminen on usein käytännössä edullisen toimintaympäristön järjestämistä yhtiöille. Mutta tämä ei yksin selitä kasvupakkoa, koska oman menestyksensä lisäksi yhtiöt tavoittelevat myös kilpailijoidensa häviötä ja olemassaolon lakkaamista. Näin ollen yhtiöiden esteetön toiminta voisi päätyä myös negatiiviseen nettokasvuun. Mutta negatiivinen nettokasvu kapitalismin oloissa merkitsee kasvavaa työttömyyttä ja yhteiskunnallista epävakautta, kuten esimerkiksi syksyllä 2008 alkaneessa lamassa on saatu kokea. Niinpä jo 1800-luvun alussa Länsi-Euroopan taloustieteilijät ja poliitikot tajusivat, että valtioiden oli omalla toiminnallaan edistettävä ja rohkaistava tuotannon yleistä kasvua, jotta vältettäisiin kaaos: ihmiset jotka menettävät elantonsa, koska he itse tai heidän työnantajansa häviävät kilpailussa, piti voida siirtää talouden jollekin toiselle kasvavalle haaralle.²⁰

Kolmas syy kasvupakkoon, on se, että talouskasvu on osoittautunut mainioksi ideologiaksi, jolla tehdään vallitsevan järjestelmän epäoikeudenmukaisuus ja tuhoisuus hyväksyttäväksi. Se lupaa parempaa elämää ja vaurautta kaikille. Horisontissa siintävä kuva, jossa köyhillä on nykyisten rikkaiden kapineet, toimii demokratian korvikkeena: sen turvin kapitalismin luomat valtavat tulo- ja valtaerot voidaan ylläpitää.

Erityisen tärkeää kasvuideologia on ollut Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1900-luvun alusta lähtien. Voimistuvien yhteiskunnallisten muutosliikkeiden patoamiseksi valtaapitävien oli kehitettävä uusia hallitsemistapa. Uusi järjestys, jota myöhemmin kutsuttiin fordismiksi tai kulutusyhteiskunnaksi, perustui suhteellisen halpojen kestokulutavaroiden massatuotantoon. Niiden tyyppejä ja malleja muutettiin jatkuvasti ja niiden tarpeellisuus iskostettiin ihmisiin uusilla propagandamenetelmillä, jotka toimivat piilotajunnan tasolla²¹. Vähitellen kulutusideologiasta muodostui keskeinen tapa ylläpitää vallitsevia ylivaltasuhteita²². Toisaalta kulutusideologian ylläpitäminen puolestaan vaatii reaalista kasvua ainakin ajoittain.

Taloudelliseen kasvuun pyrkiminen ja nykyisen taloutemme suuruus eivät siis johdu elintärkeiden tarpeiden tyydyttämisestä, ihmisluonnosta tai muusta väistämättömästä seikasta. Koska kuitenkin kasvupakkoon kilpistyvät edellä esitetyn mukaan useimmat ilmastonmuutoksen torjuntakeinot ja koska ilmastokatastrofin välttäminen on elämän ja kuoleman kysymys, kasvupakosta luopuminen on keskeistä pyrittäessä säilyttämään planeetta edes suurin piirtein nykyisen kaltaisena.

Kasvuhaikuisuuden hylkääminen merkitsisi sitä paitsi monia muutoksia, joita valtaenemmistö ihmisistä todennäköisesti pitäisi myönteisinä: Suuret yhtiöt ja pankit sekä niiden kanssa liittoutuneet valtiollisen byrokratian osat menettäisivät ratkaisevasti asemiaan, kun niiden fyysisen ja ideologisen vallan perusta murenisi. Samalla todellisen demokratian ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden edellytykset paranevat, kun kasvuideologian luomaa korviketta ei enää olisi eikä voisi enää tukahduttaa ihmisten vuosisataisia pyrkimyksiä niiden saavuttamiseksi.

Kasvupakosta irtipääsyn mahdollisuuden näyttävät kuitenkin vähäisiltä. Kaikesta huolimatta on syitä, miksi siihen on vielä toivoa.

Voimakkaita yhteiskunnallisia muutosliikkeitä on jo nyt varsinkin globaalissa etelässä. Historiallinen kokemus osoittaa liikkeiden voivan muuttua ja kasvaa nopeasti hädän ollessa suurin. Tilanteessa, jossa on meneillään liikkeiden voimakas kamppailu ja samanaikaisesti syntyy äkillinen kriisi, yhteiskunnan rakenteet voivat muuttua nopeasti.

Reaalisesti olemassa olleet vallankumoukset

Monet kyseenalaiset olettamukset estävät kuitenkin suhtautumasta vakavasti nopean rakenteellisen muutoksen mahdollisuuteen. Yksi niistä on ajatus, että kaikki historialliset vallankumoukset ovat olleet erityisen väkivaltaisia ja että väkivalta on johtunut pienen fanaattisen vähemmistön pyrkimyksestä toteuttaa vallankumous väkisin kansan vastahakoisuudesta tai välinpitämättömyydestä huolimatta. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollisuus lukea historiallista aineistoa. Toisen tulkinnan mukaan vallankumoukset kansannousuina ja toisenlaisen maailman perustusten laskemisina ovat olleet suhteellisen väkivallattomia. Vallankumouksiin liitetyn väkivallan aiheuttavat useimmiten maan sisäiset ja ulkopuoliset voimat, jotka haluavat pysäyttää muutosprosessin. Väkivaltainen mielikuva selittyy myös siitä, että vallankumoukset ovat usein sattuneet sota-aikaan.²³

Esimerkiksi Batistan hallinnon kaatamiseen Kuubassa tarvittiin suhteellisen vähän aseellista toimintaa, sillä tyytymättömyys oli levinnyt laajalle ja tapahtui voimakas kansannousu²⁴. Samaten Venäjällä tsaarin ja sitä seuranneen väliaikaisen hallituksen kaatamiseen ja talouden demokratisointiprosessin aloittamiseen tarvittiin vain vähän väkivaltaa. Mutta bolshevikkien oli luotava valtava väkivaltakoneisto estämään vallankumousinnostuksen elähdyttämiä ihmisiä murentamasta keskitetyn vallan perustaa²⁵.

Neuvostoblokin romahdus tapahtui lähes väkivallattomasti. Sekä ruohonjuuriliikkeet, jotka olivat romahduksen välitön syy useissa maissa, että yhteiskuntien ylätasoille syntyneet vastaliikkeet, jotka loivat uuden keskitetyn järjestyksen, eivät käyttäneet väkivaltaa tavanomaisessa mielessä. Välillisesti vastaliikkeiden aiheuttamien kuolemantapausten määrä oli tässäkin tapauksessa suuri, sillä niiden käyttöön ottamat säästökuurit johtivat väestön valtaenemmistön nopeaan köyhtymiseen ja kuolleisuuden nousuun²⁶.

Rinnakkaisyhteiskunta

Toinen piilo-olettamus, joka saa suuret yhteiskunnalliset muutokset näyttämään mahdottomilta, kuuluu: ihmiset ja yhteiskunta ovat sitä, mitä näemme virallisissa instituutioissa. Yhteiskunta on valtio ja virallinen talous. Ihmiset ovat kansalaisia, äänestäjiä, koululaisia, opiskelijoita, potilaita, työntekijöitä, ammattimiehiä, asiantuntijoita, työnantajia, omistajia, sijoittajia, velallisia ja kuluttajia. Toisaalta ellei heitä voi määritellä suhteella johonkin instituutioon, heidät määritellään sen puutteella: ihmiset ovat alaikäisiä, vajaa kykyisiä, ammattitaidottomia, eläkeläisiä, työttömiä, varattomia, sopeutumattomia, lainrikkojia ja ulkomaalaisia. Sillä, mitä ihmiset tekevät instituutioiden ulkopuolella, on väliä vain silloin, kun se häiritsee näiden toimintaa. Tästä perspektiivistä yhteiskunta on suuri, hyvin toimiva kokonaisuus, jota on mahdollista muuttaa vain vähän.

Mutta virallisten rakenteiden ja roolien pinnan alla ja rinnalla on toinen ajattelun, toiminnan ja yhteiskunnallisten suhteiden kenttä. Tämä normaali kuluttaja voi sadatella kauppaketjua, koska hänen jälleen täytyy ostaa kaukokuljetettuja myrkkytomaatteja ja leipää, joka täynnä lisäaineita. Tuo hyvin ansaitseva toimihenkilö voi vihata yhteiskunnallisesta vastuusta vain paperilla piittaavaa työnantajaansa ja saattaa miettiä, miten voisi käyttää sisäpiirin tietojaan yhtiön sabotoimiseksi. Tämä työtön insinööri voi organisoida asuinalueellaan vaihtopiirin ja tuntea, että kerrankin hän tekee jotain mielekästä. Tuo sijoittaja voi lukea vallankumousten historiaa ja unelmoida uudesta suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Tämä eläkkeellä oleva opettaja voi olla maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ajavan solidaarisuusryhmän jäsen ja oppia vähitellen arvostamaan nuorten ja radikaalien aktivistitoverien näkemyksiä.²⁷

Merkittävää on se, että enemmistö näistä kunnon valtiokansalaisista, työntekijöistä ja kuluttajista on myös äitejä ja isiä. Kun heidän lapsensa ovat pieniä, he tuottavan kotonaan palkatta valtavat määrät ruokaa, siisteyttä, huolenpitoa ja muita olennaisia palveluja. Usein ainoa seikka, joka estää heitä murtumasta työtaakkansa olla, on ystävien, sukulaisten, naapurien ja muiden vanhempien muodostaman epämuodollisen piirin antama apu.

Vanhempien, työttömien, eläkeläisten ja muiden ihmisten epävirallinen työ ja sitä tukevat sosiaaliset suhteet muodostavat niin laajan kokonaisuuden, että voi puhua vaihtoehtoisesta taloudesta, joka on olemassa jokaisen modernin yhteiskunnan keskellä. Se ei perustu markkinoiden tai kapitalismin logiikkaan eikä se ole myöskään suunnitelmataloutta. Se muistuttaa monissa antropologisissa tutkimuksissa kuvattua lahjataloutta²⁸. Mutta koska vaihtoa ja epämuodollisia, sosiaalisesti säädeltyjä markkinasuhteita esiintyy myös, kyse ei ole puhtaasta vaihtotaloudesta. Maria Mies ja jotkut muut saksalaiset antropologit kutsuvat tätä subsistenssi- eli toimeentulotaloudeksi²⁹. Globaalissa etelässä tämä talous on tietenkin vielä tärkeämpi kuin pohjoisessa.

Yhteisvauraus

Toimeentulotalouden rinnalla, osittain siihen yhtyen, on tässä ja nyt olemassa toinenkin vaihtoehtotalous. Se perustuu valtavaan yhteisvaurauteen, jonka luonto, yksityiset ihmiset ja yhteisöt ovat luoneet ja luovat jatkuvasti edelleen. Aineellisen yhteisvaurauden konkreettisia ilmentymiä ovat esimerkiksi hengittämämme ilma, lämmittävä aurinko, viilentävät tuulet, se ilmasto, jota yritämme pelastaa, useimpien naisten kyky synnyttää, villit eläimet ja kasvit, useimmat järvet, meret, autiomaat ja suuri osa metsistä, kaupungit ja kylät, julkiset kirjastot, koulut, sairaalat ja halpa joukkoliikenne. Aineetonta yhteisvaurautta ovat suurin osa geneettisestä informaatiosta ja tieteellisestä tiedosta, avoimen lähdekoodin tietokoneohjelmat kuten Linux, paikallinen tieto, kansanviisaus ja terve järki, kansanperinne sekä suuri osa populaari- ja korkeakulttuurista.³⁰

Tämä virallisen talouden rinnalla oleva yhteiskunnan alue ei siis ole ollenkaan vähämerkityksinen: sen olemassaolon jatkuminen ja kunnollinen toiminta ovat usein elämän ja kuoleman kysymyksiä. Siksi ihmiset ovat usein valmiit kamppailemaan silloin, kun epävirallinen talous on uhattuna. Nämä konfliktit ovat yleisiä, koska virallisesta näkökulmasta katsoen epävirallinen sektori näyttäytyy vain käyttämättöminä tai täysin vajaakäyttöisinä resursseina, jotka täytyy saattaa tuotannollisen toiminnan piiriin. Kampailussa epävirallisen talouden puolesta – mitä monet köyhien, maattomien, naisten ja alkuperäiskansojen liikkeet sekä kaupunginosayhdistykset, kylätoimikunnat ja ympäristöryhmät käytännössä tekevät – kehittyy vaihtoehtoisia poliittisen organisoitumisen ja demokraattisen päätöksenteon muotoja³¹.

Näin ollen sekä politiikassa että taloudessa on jatkuvasti käynnissä suuri määrä erilaista tärkeää toimintaa, sosiaalista vuorovaikutusta, ryhmän muodostusta ja muita prosesseja, jotka eivät ole sulautuneet virallisiin instituutioihin. Tämä voidaan ilmaista myös niin, että yhteiskunnan institutionalisoitumisprosessi on epätäydellinen ja avoin. Tavallaan on olemassa sosiaalinen ylijäämä, joka tekee yhteiskunnan joustavaksi ja selittää monet ilmiöt, joita ei voi ymmärtää pelkästään virallisia rakenteita tarkastelemalla.

Sama pätee yksilötasolla persoonallisuuden tai subjektin muodostukseen. Sekä virallisissa että epävirallisissa rooleissa toimivan ihmisen persoonallisuudessa on monia murtumia.³² Tätä epäjohdonmukaisuutta lisää se, että viralliset instituutiot ovat täynnä sisäisiä ristiriitoja, joita vallitseva ideologia ei useinkaan pysty peittämään. Esimerkiksi valtioiden ja yhtiöiden virallisiin oppeihin kuuluu jaloja periaatteita, joiden tyhjyys on ilmiselvää monille niiden työntekijöille. Näin ollen ihmiset ovat vain osittain kiinnittyneitä virallisiin instituutioihin. Tavallaan on olemassa laaja subjektiivinen ”ylijäämä”. Se kanavoituun toisaalta epävirallisiin toimintoihin, mutta toisaalta se on on olemassa vain tulevan toisenlaisen yhteiskunnan haaveina ja mahdollisuuksina. Niinpä kaikkein uskollisimpien ja uutterimpien työntekijöiden ja kansalaisten siistin ulkomuodon takana voi odottaa yllätys.

Lisäksi on huomattava, että valtioiden ja yhtiöiden kaltaiset instituutiot eivät ole staattisia muodostelmia vaan enemminkin sosiaalisia prosesseja, jotka täytyy luoda uudestaan koko ajan. Ne ovat täynnä sisäisiä jakolinjoja ja kampailuja. Toisaalta työntekijät ja virkailijat, toisaalta omistajat ja johtajat vetävät usein köyttä eri suuntiin ja haluavat tavallaan päästä eroon toisistaan.³³

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että kun suuri yhteiskunnallinen muutos on lähtenyt käyntiin, prosessia eteenpäin vieviä voimia on yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ylijäämä, joka tulee yhä enemmän taka-alalta etualalle. Ensisijainen rintamalinja vanhan järjestyksen ja uuden horisontin välillä ei ole ”heidän” ja ”meidän” välillä. Sen sijaan tämä linja jakaa melkein jokaisen sisältä päin kahtia. Tästä perspektiivistä kysymys väkivallasta suurissa yhteiskunnallisissa muutoksissa näyttäytyy uudessa valossa: Ei ole järkeä tappaa ihmistä, jos puolet hänestä on jo puolellasi ja toinen puolikin voi seurata. Yhteiskunnallisen liikkeen ei ole myöskään mieltä yrittää toteuttaa vallankumousta väkisin muista ihmisistä piittaamatta, jos suurin osa näistä on jo osittain kyseessä olevassa liikkeessä tai ainakin ovensuulla norkoilemassa.

Neuvostoblokin romahdus on esimerkki tästä ilmiöstä. Jo vuosikymmeniä ennen suurta muutosta sekä yhteiskunta että ihmiset olivat jakautuneet viralliseen ja epäviralliseen. Lähes jokainen näissä maissa matkustanut törmäsi epäjohdonmukaisuuksiin ja säröihin. Virallisesti ihminen oli tunnollinen virkailija valtiollisessa laitoksessa, mutta käytännössä hän uhrasi suurimman osan ajastaan ja energiastaan ruoan ja muiden välttämättömyyksien järjestämiseen sukulaisilleen tai teki vapaaehtoistyötä kulttuuriperintöä vaalivassa yhdistyksessä. Hän oli kaksoisajattelun mestari. Yhteiskunnan skitsofreniaa ilmaisivat lukemattomat poliittiset vitsit, joita kiersi kaikkialla. Ihmiset työskentelivät välinpitämättömästi ja pienet sabotaasit olivat tuiki tavallisia. Niinpä sekä talous että hallintakoneisto toimivat heikosti. Kun asiat alkoivat muuttua, yksi toisensa jälkeen jopa puolue-eliittiin kuuluneista ihmisistä löysi oppositiossa olleen puoleensa. Pian ontoksi koverrettu yhteiskunta romahti.³⁴

Toinen suhteellisen tuore esimerkki on Argentiina, tuo Länsi-Eurooppaa monessa suhteessa muistuttava maa. Vuoden 2001 talousromahdus muutti lukemattomat hienostorouvat ja porvarillisten arvojen kannattajat muutamassa viikossa radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativiksi ja tekeviksi aktivisteiksi. Virallisen yhteiskunnan lamaantuessa päätöksentekoa ja taloutta alettiin organisoida korttelikomiteoiden, vallattujen tehtaiden ja rahattomien tavaranvaihtopörssien avulla.³⁵

Tyytymättömyyttä luova kulutus

On vielä kolmas olettamus, joka vaikeuttaa suuresti kasvuyhteiskunnan ylittävää yhteiskunnallista ajattelua. Kyse on käsityksestä, jonka mukaan korkealla kulutustasolla on positiivinen yhteys ihmisten hyvinvointiin. Kuitenkin suuri joukko kyselyjä ja tutkimuksia osoittaa, että suhteellisen alhaisen kulutustason jälkeen lisäkulutus ei tee ihmisiä tyytyväisimmiksi tai onnellisimmiksi. Esimerkiksi kun 1990-luvun alussa kyseltiin ovatko ihmiset onnellisia eri puolilla maailmaa, yli 90 % indonesialaisista, filippiiniläisistä , malesialaisista ja hongkongilaisista vastasi myöntävästi, mutta vain 64 % rikkaista japanilaisista piti itseään onnellisina. USA:ssa ihmiset olivat onnellisempia vuonna 1950 kuin vuonna 1990 vaikka asukasta kohti laskettu bruttokansantuote kaksinkertaistui tällä aikavälillä. Vaikka ihmisten tulot ovat viimeisten 50 vuoden aikana keskimäärin nelinkertaistuneet useimmissa vanhoissa teollisuusmaissa, ihmisten itsensä kokema hyvinvointi on pysynyt olennaisesti samana.³⁶

Nämä tulokset näyttävät tilastoharhoilta, mutta niille voidaan löytää yksinkertainen selitys: vaikka kauppakorkeakouluissa ja yliopistoissa opetettava taloustiede esittää ihmisen hyötyään maksimoivana materialistisena olentona, markkinointi – jota opetetaan usein samojen oppilaitosten viereisissä tiloissa – pitää ihmistä sosiaalisena ja henkisenä olentona. Mainonnassa tavarat tehdään mitä erilaisimpien asioiden symboleiksi: voiman, kauneu­den, taiteellisuuden, osaamisen, luotettavuuden, älykkyyden, sosiaalisen me­nes­ty­ksen, mie­hisyyden, naisellisuu­den, seksuaa­li­suu­den, luon­nolli­suu­den, luontoelämysten, jonkin yhteiskun­nal­lisen ryhmän jäsenyyden, valta-aseman jne. Tavaroita ostetaan niihin liitettyjen sosiaalisten, kulttuuristen ja henkisten merkitysten takia. Mutta eiväthän tavarat yleensä tyydytä sosiaalisia, kulttuurisia ja henkisiä tarpeita. Sikäli kuin näin tapahtuu, tyydytys on vain hetkellistä: Mainosten avulla merkitykset siirretään pian äsken hankituista tavaroista taas uusiin tuotteisiin. Eikä näitä uusia voi ainakaan heti ostaa. Tuloksena tästä kaikesta on turhautuminen ja tyytymättömyys.³⁷ Jo 1920-luvulla General Motorsin johtaja totesi: ”Taloudellisen menestyksen avain on tyytymättömyyden järjestelmällinen luominen.”³⁸

Merkityksiä manipuloidaan kulttuurissamme myös yleisemmällä tasolla. Kaupallisissa tiedotusvälineissä johtajista ja muista julkisuuden henkilöistä tehdään tiettyjen kulutuselämäntapojen idoleja. Näiden mallien mukaan eläminen on mahdollista vain harvoille, mutta aina voi yrittää jäljitellä. Seurauksiin kuuluvat muun muassa syömishäiriöt ja epidemian luonteen saanut masennus³⁹.

Johtopäätökset

Ilmastokatastrofin välttämiseksi ihmiskunnan on vähennettävä kasvihuonekaasupäästöjä hyvin nopeasti. Tämä ei ole mahdollista pelkästään teknologiaa muuttamalla. Sitä, mikä määritellään tuotannoksi ja kulutukseksi virallisessa taloudessa, on leikattava. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista nykyisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa, koska se pohjautuu taloudelliseen kasvuun. Siksi yhteiskunnallisten liikkeiden on nopeasti muutettava yhteiskunnan perusrakenteita. Tämä saattaa olla mahdollista, koska samankaltaisia muutoksia on tapahtunut aiemmin ilman suurta väkivaltaa. Sellaisen mullistuksen vaatimat sosiaaliset voimavarat ja energia voidaan saada sosiaalisesta ja subjektiivisesta ”ylijäämästä”, jonka synnyttävät nykyisten yhteiskuntien kahtia jakautuneisuus ja vastaava pirstoutuneisuus ihmisten sisällä. Kulutusyhteiskunnan hylkääminen tällaisessa prosessissa voi osoittautua yllättävän tuskattomaksi, koska moderni kulutus tuottaa luonnostaan tyytymättömyyttä. Taloudellista kasvua ja kulutusutopiaa on käytetty tekosyynä ja korvikkeena, joilla enemmistön kannattamien demokratian ja tasa-arvoisuuden arvojen toteutumista on estetty. Siksi on mahdollista, että suuresta yhteiskunnallisesta muodonmuutoksesta nousisi esiin paitsi pelastettu ilmasto myös tasa-arvoisuuteen perustuva talous ja aidosti demokraattinen poliittinen järjestelmä.

Kirjallisuusluettelo

Abramsky, Kolya (toim.) (2001): Restructuring and resistance, diverse voices of struggle in Western Europe. London, Resres books.

AFP (2009): Top U.N. climate scientist backs big CO2 cuts, 350-ppm goal. AFP, 25.8.2009 http://www.grist.org/article/2009-08-25-top-un-climate-scientist-backs-ambitious-co2-cuts/

Astyk, Sharon (2008): A New Deal or a War Footing? Thinking Through Our Response to Climate Change. Casaubon’s Book, Sharon Astyk’s Ruminations on an Ambiguous Future http://sharonastyk.com/2008/11/11/a-new-deal-or-a-war-footing-thinking-through-our-response-to-climate-change/

Barker, T., I. Bashmakov, L. Bernstein, J. E. Bogner, P. R. Bosch, R. Dave et al. (2007): Technical Summary. Teoksessa Metz, B., O. R. Davidson, P. R. Bosch, R. Dave & L. A. Meyer (toim.): Climate Change 2007: Mitigation. Contribution of Working Group III to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge

Bennholdt-Thomsen, Veronika & Maria Mies (1999): The subsistence perspective, Beyond the globalized economy. Zed Books, London

Bennholdt-Thomsen, Veronika, Nicholas Faraclas & Claudia von Werlhof (toim.) (2001): There is an alternative: subsistence and world-wide resistance to corporate globalization. London, Zed Books.

Berkes, Fikret (toim.) (1989): Common Property Resources, Ecology and Community-Based Sustainable Development. London, Belhaven.

Bickel, J Eric & Lee Lane (2009): An Analysis of Climate Engineering as a Response to Climate Change. Copenhagen Consensus Center, Fredriksberg http://fixtheclimate.com/fileadmin/templates/page/scripts/downloadpdf.php?file=/uploads/tx_templavoila/AP_Climate_Engineering_Bickel_Lane_v.4.0.pdf

Biello, David (2008): From Bad to Worse: Latest Figures on Global Greenhouse Gas Emissions. Scientific American, November 17, 2008 http://www.sciam.com/article.cfm?id=from-bad-to-worse-with-greenhouse-gas-emissions

Bollier, David (2002): Silent theft, The pivate plunder of our common wealth. New York, Routledge

Bookchin, Murray (1996): The third revolution: popular movements in the revolutionary era, Volume I. Cassell, London

Brinton, Maurice (1975[1970]): The Bolsheviks & Workers’ Control 1917 to 1921, The State and Counter-Revolution. Solidarity ja Black & Red, London & Detroit http://www.spunk.org/texts/places/russia/sp001861/bolintro.html

Carey, Alex (1997): Taking the risk out of democracy, Corporate propaganda versus freedom and liberty. University of Illinois Press, Urbana

Cato, Molly Scott (2006): Market, Schmarket: Building the Post-Capitalist Economy. New Clarion Press, Cheltenham, UK

Chomsky, Noam (1989): Necessary Illusions, Thought control in democratic societies. CBC Enterprises, Montréal

Chossudovsky, Michel (2001): Köyhyyden globalisointi, Maailmanpankin ja IMF:n uudistusten vaikutuksia. Like, Helsinki

Colectivo Situaciones (2003): ¡Que se vayan todos!, Krise und Widerstand in Argentinien. Assoziation A, Berlin

De Angelis, Massimo (2007): The Beginning of History, Value Struggles and Global Capitalism. Pluto Press, London

Earth System Research Laboratory (2009): Trends in Atmospheric Carbon Dioxide – Global. NOAA, Boulder, Colorado http://www.esrl.noaa.gov/gmd/ccgg/trends/index.html#global

Easterlin, Richard (1997): Will Raising the Incomes of All Increase the Happiness of All?. Teoksessa Goodwin, Neva R, F. Ackerman & D. Kiron (toim.): The Consumer Society. Island Press, Wahington D.C.

Fairclough, Norman (1989): Language and power. Longman, London

Fausel, Claire (2008): Techno-fixes: a critical guide to climate change technologies. Corporate Watch, London http://www.corporatewatch.org.uk/download.php?id=88

Foran, John (toim.) (2002): The Future of Revolutions, Rethinking Radical Change in the Age of Globalization. Zed, London.

Foster, John Bellamy, Brett Clark & Richard York (2008): Ecology, The moment of Truth – An Introduction. Monthly Review, nro 3/60, 1-11

Foucault, Michel (1972): The Archaeology of Knowledge and the Discourse on Language. Pantheon, New York

Goldman, Emma (1970): Living my life, Vol. I-II. Dover, New York http://dwardmac.pitzer.edu/ANARCHIST_ARCHIVES/goldman/living/livingtoc.html

Graeber, David (2004): Fragments of an Anarchist Anthropology. Prickly Paradigm Press, Chigaco http://www.prickly-paradigm.com/paradigm14.pdf

Hansen, J, M Sato, P Kharecha, D W Lea & M Siddall (2007): Climate change and trace gases. Philosophical Transactions of The Royal Society A, nro July/365, 1925-1954 http://pubs.giss.nasa.gov/abstracts/2007/Hansen_etal_2.html

Hansen, J, Mki Sato, P Kharecha, D Beerling, R Berner, V Masson-Delmotte et al. (2008): Target atmospheric CO2: Where should humanity aim?. The Open Atmospheric Science Journal, vol. 2, 217-231 http://arxiv.org/pdf/0804.1126v3

Hansson, Malin (2006): Economic Growth and Happiness in the Western World Today. Department of Sociology, University of Lund http://theses.lub.lu.se/archive/2007/11/13/1194978533-15483-261/Hansson_Malin.pdf

Hawkins, Richard, Christian Hunt, Tim Holmes & Tim Helweg-Larsen (2008): Climate Safety. Public Interest Research Centre, Machynlleth, Wales http://climatesafety.org/downloads/climatesafety.pdf

Helliwell, John F & Robert D Putnam (2004): The social context of well-being. Philosophical Transactions of the Royal Society, B, nro September/359, 1435-1446

Henriques, Julian, Wendy Hollway, Cathy Urwin, Couze Venn & Valerie Walkerdine (1984): Changing the Subject, Psychology, social regulation and subjectivity. Methuen, London

Holloway, John (2002): Change the World Without Taking Power, The Meaning of Revolution Today. Pluto Press, London

IPCC (2007a): Summary for Policymakers. Teoksessa B. Metz, O.R. Davidson, P.R. Bosch, R. Dave, L.A. Meyer (toim.): Climate Change 2007: Mitigation. Contribution of Working Group III to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge http://www.mnp.nl/ipcc/pages_media/AR4-chapters.html

IPCC (2007b): Summary for Policymakers of the Synthesis Report of the IPCC Fourth Assessment Report. Intergovernmental Panel on Climate Change http://www.ipcc.ch/pdf/assessment-report/ar4/syr/ar4_syr_spm.pdf

Isomäki, Risto (2008): 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen. Tammi, Helsinki

Kerr, Richard A. (2007): Pushing the Scary Side of Global Warming. Science, nro 5830/316, 1412 – 1415

Kurz, Robert (1999): Schwarzbuch Kapitalismus: ein Abgesang auf die Marktwirtschaft. Eichborn, Frankfurt am Main

Leiss, William (1978): The Limits to Satisfaction, On Needs and Commodities. Marion Boyars, London

Levine, Bruce E. (2007): Mass society and mass depression. The Ecologist, nro October/2007, 48-51

Lowes, Russell (2008): Net Energy from Energy Production, Nuclear Energy is a Money Grab. . .. Safe Energy Analysts http://arizona.typepad.com/safeenergyanalyst/net_energy_from_energy_production/

Lummis, C. Douglas (1996): Radical democracy. Cornell University Press, Ithaca

Mauss, Marcel (1999): Lahja, Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. Tutkijaliitto, Helsinki

McCracken, Grant (1988): Culture and Consumption, New Approaches to the Symbolic Character of Consumer Goods and Activities. Indiana University Press, Bloomington

McMullen, Catherine & P. Jason Jabbour (toim.) (2009): Climate Change Science Compendium. UNEP, Nairobi. http://www.unep.org/compendium2009/PDF/compendium2009.pdf

McMurtry, John (1999): The cancer stage of capitalism. Pluto, London

Monbiot, George (2008): One Shot Left. Guardian, November 25, 2008 http://www.monbiot.com/archives/2008/11/25/one-shot-left/

Oppenheimer, Michael, Brian C. O’Neill, Mort Webster & Shardul Agrawala (2007): The Limits of Consensus. Science, nro 5844/317, 1505 – 1506

Paige, Jeffry M (2002): Finding the Revolutionary in the Revolution: Social Science Concepts and the Future of Revolution. Teoksessa Foran, John (toim.): The Future of Revolutions, Rethinking Radical Change in the Age of Globalization. Zed, London, 19-29

Pimentel, David, Tad Patzek, Florian Siegert, Mario Giampietro & Helmut Haberl (2007): Concerns over notes on biofuels in IPCC AR4 Mitigation report and SPM. Letter to Dr Rajendra Pachauri, Chairman, IPCC http://www.grain.org/agrofuels/IPCC-Letter-to-DrRKPachauri.pdf

Rankin, Jennifer (2009): Sweden talks tough on climate. European Voice, 26.06.2009 http://www.europeanvoice.com/article/2009/06/sweden-talks-tough-on-climate/65339.aspx

Rifkin, Jeremy (1994): Laid off! Computer technologies and re-engineered workplace. The Ecologist, nro 5/24, 182-188

Robock, Alan (2009): A biased economic analysis of geoengineering. RealClimate http://www.realclimate.org/index.php/archives/2009/08/a-biased-economic-analysis-of-geoengineering/

Romaña, Alfredo L de (1989): An Emerging Alternative to Industrial Society, The Autonomous Economy, Part 1: The Vernacular/Informal Sphere vis-à-vis the Formal/Industrial Sector. Interculture, nro 3/XXII, 79-169

Sklair, Leslie (2002): Globalization, Capitalism & Its Alternative. Oxford University Press, Oxford

Solnit, David (toim.) (2004): Globalize Liberation, How to uproot the system and build a better world. City Lights Books, San Francisco.

Spratt, David (2007): The 2-degree target, How far should carbon emissions be cut?. Carbon Equity Project, Yarraville, Australia www.carbonequity.info/PDFs/2degree.pdf

Stern, Nicholas (2007): The Economics of Climate Change, The Stern Review. Cambridge University Press, Cambridge http://www.hm-treasury.gov.uk/stern_review_final_report.htm

Tammilehto, Olli (2003): Yhden taalan kysymys, Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like, Helsinki

Temple, Dominique (1988): The policy of the ‘Severed Flower’, A letter to the kanak. Interculture, nro 98/1988, 10-35

Tin, Tina (2008): Climate change: faster, stronger, sooner, A European update of climate science, An overview of the climate science published since the UN IPCC Fourth Assessment Report. WWF European Policy Office, Brussels http://assets.panda.org/downloads/wwf_science_paper_october_2008.pdf

Trainer, Ted (2008): A critique of the Stern and IPCC analyses of CO2 mitigation: Consumer-capitalist society cannot solve the problem. The International Journal of Inclusive Democracy, nro 4/4, http://www.inclusivedemocracy.org/journal/vol4/vol4_no4_trainer_critique_stern.htm

Tyner, Gene (2002): Net Energy from Nuclear Power. Minnesotans For Sustainability http://www.mnforsustain.org/nukpwr_tyner_g_net_energy_from_nuclear_power.htm

Veenhoven, Ruut (2008): World Database of Happiness, Continuous register of scientific research on subjective appreciation of life. http://www1.eur.nl/fsw/happiness/

Voline (1990[1947]): The Unknown Revolution. Black Rose Books, Montréal

We Are Everywhere (2007): Que Se Vayan Todos: Argentina’s Popular Rebellion. http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/free/imf/argentina/txt/2002/0918que_se_vayan.htm

Pohjois-Amerikan Rising Tide on julkaissut pamfletin, jonka käsittelyssä ovat puhdas hiilivoima, agropolttoaineet, hiilidioksidin anekauppa, tekniset pelastukset ja muut epäratkaisut. Opuksen voi tilata ilmaiseksi osoitteesta FalseSolutions-AT-RisingTideNorthAmerica-DOT-org, tai ladata suoraan täältä.

1. Maailman talouskriisi merkitsee kapitalismin uusliberalistisen vaiheen loppua. “Business as usual” (finansialisaatio, sääntelyn poistaminen, yksityistäminen…) ei enää ole vaihtoehto: hallitusten ja yritysten on pakko löytää uusia pääoman kerryttämisen tiloja ja poliittisen sääntelyn keinoja, jos kapitalismin halutaan säilyvän.

2. Taloudellisen, poliittisen ja energiakriisin lisäksi maailmaa järisyttää vielä yksi kriisi: biokriisi. Se on seurausta sovittamattomasta ristiriidasta elämää ylläpitävän luonnonjärjestelmän ja jatkuvaan  laajenemiseen pyrkivän pääoman välillä.

3. Biokriisin vuoksi koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, mutta muiden kriisien tapaan se myös tarjoaa yhteiskunnallisille liikkeille historiallisen mahdollisuuden iskeä kapitalismia sinne mihin koskee: sen loputtomaan, tuhoisaan ja mielipuoliseen kasvun tarpeeseen.

4. Maapallon eliitit ovat esittäneet ehdotuksia mainittuihin kriiseihin, mutta ainut ehdotus joka lupaa ratkaista ne kaikki, on niin sanottu “vihreä New Deal”. Se ei kuitenkaan tarkoita luomuviljelyn ja itse rakennettujen tuulimyllyjen pyörittämää söpöä kapitalismin 1.0-versiota. Kyseessä on kapitalismin uusi “vihreä” aikakausi, joka pyrkii luomaan voittoa modernisoimalla pala kerrallaan tietyt tärkeimmät tuotannonalat (autot, energia) ekologisempaan suuntaan.

5. Vihreä kapitalismi 2.0 ei pysty ratkaisemaan biokriisiä (kuten ei ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutumistakaan) vaan paremminkin pyrkii pistämään sen rahoiksi. Sen vuoksi se ei korjaa törmäyskurssiamme biosfäärin kanssa, mille markkinalähtöinen talous on ihmiskunnan asettanut.

6. Nyt ei eletä 1930-luvulla. Tuolloin voimakkaat kansalaisliikkeet saivat painostuksellaan aikaan New Dealin, joka jakoi uudelleen valtaa ja vaurautta alaspäin. “New New” ja “vihreä New Deal” josta Obama, vihreät puolueet ympäri maailman ja jopa jotkut monikansalliset yritykset puhuvat, liittyy enemmän yritysten kuin ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

7. Vihreä kapitalismi ei haasta niiden valtaa, jotka eniten kasvihuonepäästöjä tuottavat. Nämä energiayhtiöt, lentoyhtiöt, autoteollisuus ja teollinen maataloustuotanto vain saavat lisää rahaa, jonka avulla ne voivat säilyttää tuottotasonsa, pieniä ekologisia muutoksia tehden: liian vähän ja liian myöhään.

8. Koska työntekijät ovat ympäri maailman menettäneet voimansa neuvotella ja vaatia oikeuksia ja kohtuullista palkkaa, vihreässä kapitalismissa palkat luultavasti jämähtävät tai jopa laskevat “ekologisen modernisaation” aiheuttamien kulujen korvaamiseksi.

9. “Vihreä kapitalistinen valtio” tulee olemaan autoritäärinen valtio. Ekologisen kriisin uhka tarjoaa sille oikeutuksen “hallita” yhteiskunnallista levottomuutta, joka syntyy väistämättä, kun ihmiset köyhtyvät nousevien elinkustannusten (ruoka, energia jne) ja laskevien palkkojen vuoksi.

10. Vihreässä kapitalismissa köyhät täytyy jättää kulutuksen ulkopuolelle, yhteiskunnan marginaaleihin. Sen sijaan vauraammat voivat jatkaa ympäristölle tuhoisaa elämäntapaansa “päästöoikeuksia” ostamalla: samalla kertaa voi shoppailla ja pelastaa maailmaa.

11. Autoritäärinen valtio, korkeat luokkaerot, hyvinvointipalveluja suuryrityksille: yhteiskunnallisen ja ekologisen vapautumisen näkökulmasta vihreä kapitalismi olisi katastrofi, josta emme voi toipua. Tänään meillä on vielä mahdollisuus tähytä pidemmälle kuin itsetuhoinen, jatkuva kasvu sallii. Huomenna on ehkä jo myöhäistä, kun olemme ehtineet tottua uuteen, “vihreään” hallintojärjestelmään.

12. Vihreässä kapitalismissa on riskinä, että vakiintuneet valtavirran ympäristöjärjestöt omaksuvat aseman, jossa ammattiliitot olivat fordismin aikakaudella: ne toimivat varoventtiilinä varmistaen, että
vaatimuksemme yhteiskunnallisesta muutoksesta ja kollektiivinen raivomme pysyvät turvallisesti pääoman ja hallitusten etujen mukaisissa rajoissa.

13. Albert Einsteinin määritelmä hulluudesta oli “toimia samalla tavoin yhä uudelleen, ja odottaa eri tuloksia”. Viime vuosikymmenen aikana, Kiotosta huolimatta, kasvihuonepäästöjen määrä ilmakehässä ei pelkästään kasvanut vaan kasvoi nopeammin kuin koskaan. Haluammeko vain tätä samaa? Eikö se olisi hulluutta?

14. Kansainväliset ilmastosopimukset edistävät vääriä ratkaisuja, jotka pyrkivät usein pikemmin energian saannin varmistamiseen kuin ilmastonmuutoksen torjumiseen. Ratkaisujen sijasta päästökauppa, puhtaan kehityksen mekanismi (CDM), yhteistoteutus, offset-projektit jne. tarjoavat poliittisen suojakilven jatkaa kasvihuonepäästöjen tuottamista rangaistuksetta.

15. Monille Etelän maiden yhteisöille nämä väärät ratkaisut, kuten agropolttoaineet, vihreät autiomaat ja CDM-hankkeet, muodostavat jo nyt suuremman uhan kuin ilmastonmuutos sinänsä.

16. Hallitukset ja suuryritykset eivät voi keksiä toimivia ratkaisuja ilmastonmuutokseen. Ratkaisujen on tultava alhaalta ylöspäin, ilmasto-oikeudenmukaisuutta vaativien yhteiskunnallisten liikkeiden
verkostosta käsin.

17. Näitä ratkaisuja ovat mm. “ei” vapaakaupalle, “ei” yksityistämiselle, “ei” joustaville mekanismeille. “Kyllä” ruokaturvalle, “kyllä” degrowth-taloudelle, “kyllä” radikaalille demokratialle ja sille, että luonnonvarat jätetään maaperään.

18. Syntymässä olevan, maailmanlaajuisen ilmasto-oikeudenmukaisuutta ajavan liikkeen on kohdattava kaksi vihollista: yhtäältä ilmastonmuutos ja sitä kiihdyttävä fossiilien ajama kapitalismi, toisaalta taas rakenteilla oleva vihreä kapitalismi, joka ei tule pysäyttämään ilmastonmuutosta, mutta joka tulee heikentämään mahdollisuuksiamme onnistua siinä.

19. Ilmastonmuutos ja vapaakauppa eivät tietenkään ole sama asia, mutta: Kööpenhamina-protokolla tulee olemaan keskeinen vihreän kapitalismin säätelyelin aivan kuten WTO oli keskeinen uusliberaalille kapitalismille. Miten siihen pitäisi siis suhtautua? Tanskalaisen KlimaX-ryhmän sanoin: Hyvä sopimus on parempi kuin ei sopimusta lainkaan, mutta ei sopimusta on paljon parempi kuin huono sopimus.

20. On todella epätodennäköistä, että hallitukset saavat Kööpenhaminassa aikaan “hyvän sopimuksen”. Meidän pitää siis vaatia, että todellisista ratkaisuista päästään yhteisymmärrykseen. Jos siinä ei onnistuta:  Unohtakaa Kioto, ja pysäyttäkää Kööpenhamina! (oli taktiikka mikä tahansa)

Kirjoittajat:
Tadzio Mueller ja Alexis Passadakis (12/2008). Alexis kuuluu Saksan attacin koordinaationeuvostoon, Tadzio kuuluu Turbulence-lehden toimituskollektiiviin. (www.turbulence.org.uk). Molemmat toimivat
uudessa ilmasto-oikeudenmukaisuutta ajavassa liikkeessä, ja heihin saa yhteyden osoitteessa againstgreencapitalism (at) googlemail.com

Everything is rational in capitalism, except capital or capitalism itself …the system is demented, yet it works very well at the same time”.
(Felix Guattarri, 1995)

“We mean business when we talk about climate change”.
(Jose Manuel Barroso, European commission president)

One of the biggest political spectacles of the coming year will be held in Copenhagen, (COP-15) in December. There, delegates from 170 countries, corporate lobbyists and NGO representatives will come together under the banner of the United Nations framework convention on climate change (UNFCC) in an attempt to solve the problem of climate change via the implementation of a global, market based, carbon cap and trade scheme. The deal brokered here will replace the Kyoto treaty which will expire in 2012. The COP-15 will be a core global governance mechanism through which climate change mitigation will be implemented. The deal that emerges from this has the potential to affect the entire socio-ecological field.

Although the framework for the new treaty has been sketched out at Poznan there is still lots to negotiate. Outside of state actors, NGOs from both North and South are calling for a mass movement to intervene in this process. Many are calling for a dramatic reduction in the maximum CO2 levels that will be permitted to be emitted whilst others are seeking greater flows of technological exchange and financial aid to cope with the effects of climate change. In the UK, the Climate Camp and sections of the radical left are also beginning to mobilise. However, heated debate still exists over whether we should go and, if we do decide to go what should our intervention consist of? With the upcoming anti-Nato, G8, G20 and COP-15 summits 2009 appears, at least on paper, as the year in which summit mobilisations come back into vogue. However, unlike mobilisations during the alter-globalisation cycle of resistance, the politics of climate change make an intervention at the COP-15 much more difficult. Whilst many are calling for the COP-15 to be de-legitimised and shut down others are calling for a pragmatic engagement with it and suggest corporate lobbyists or the most dilatory states as targets. This article hopes to problematise the (post)politics of the COP-15 process and highlight the difficulties a radical left intervention would encounter in doing so.

Post-politics of climate change

The formal political space of the COP-15 process can be defined by its emphasis on consensus. Although every actor involved has their own individual agenda and set of goals for the summit it appears a degree of consensus has been reached. A new political space based on science and technocratic administration is emerging where the only debates that remain are over the finer points of the carbon market which will be implemented. Climate change has been de-politicised and debate is now framed within scientific terms of carbon parts per million in the atmosphere. Despite appearing as a non-political issue, it is the exact opposite. Anthropogenic emissions stem from concrete forms of production. By focusing on carbon and not the flows of capital responsible for their emission, policy makers are confusing the effects with the system that produces them. This focus on carbon helps to insulate the system from criticism by creating the problem as external and divorcing it from its social context.

Climate change has been defined in terms of carbon and not in terms of capital, but any policy needs support in order to be implemented. The political willpower to act on climate change has been galvanised through an apocalyptic and millenarian narrative. The argument for averting climate change is clear and unequivocal; if we do not mitigate climate change the results will be disastrous for the entire world. This is of course true, the effects of climate change will be devastating for many, particularly for the most vulnerable sections of society. Therefore we must act now to avert this catastrophic build up of greenhouse gases in the atmosphere. The problem is defined as a universal problem requiring a united global response. Faced with the prospect of apocalypse, old left-right antagonisms begin to look outdated and those standing outside of this “carbon consensus” are marginalised as idealistic at best. Climate change therefore becomes a post-political space devoid of conflict and instead focused on implementing policy based on science, technology and markets. This appeal to universal action has helped to short circuit real political debate over future potential socio-ecological relationships. Within this depoliticised space Ed Miliband’s call for “millions on the streets” in a Make Poverty History style mobilisation to give Gordon Brown a mandate at the COP-15 sits comfortably with environmental activists calling for a pragmatic engagement with the process. Much like the Gleneagles G8 summit, COP-15 appears to be recuperating antagonism in order to re-articulate global patterns of capital.

This is tying the world into a disastrous course of action. Climate change must be defined as an issue of capital not carbon. Contrary to the claims of proponents of the emerging “green” economy, there is no equitable technological solution to climate change. A de-carbonised global economy (as many wish to see) will still be a capitalist economy with all the social and environmental damage this entails. A greener form of capitalism will be a more austere form of capitalism in which increasing unrest will require disciplining by increasingly authoritarian forms of state power. At best the COP-15 will be a pyrrhic victory in which catastrophic climate change is averted at the expense of many people’s standards of living. The Cop-15 process can be seen as one part of this emerging green new deal in which converging ecological and financial crises can be recuperated into circuits of capital accumulation. This carbon market will primarily benefit private interests in the North who have enough financial power to offset their emissions via “development” projects in the global south which look likely to only benefit small sections of local elites. Real political contestation has been trumped by a process whose destructive and deeply political nature has been obscured behind a scientific and apparently universal mandate for action.

That the media and the entire political spectrum appear in support of this process makes an anti-capitalist intervention even more problematic. By demanding the end of capitalist social relationships and refusing to accept the COP-15 we are articulating a demand that is impossible to be accommodated within the existing political sphere, especially one which forecloses the political through its use of science and focus on “universal” consensus. By standing outside of this, our demands are likely to be made legible in one of two ways. The first narrative, already used by George Monbiot with regards to last years climate camp, is that a radical intervention at the COP-15 will be an outdated and ideologically driven form of protest in a situation which needs a unified global effort behind it. The second narrative, and perhaps the more undesirable, will be that our intervention will be conflated with that of more liberal groups.

Despite this, we must act. Our intervention must embody a rejection of the false solutions proffered by the COP-15 process whilst clearly standing in opposition to liberals and environmentalists wishing to “make Kyoto Stronger” who are in fact pushing for a more austere form of capitalism. Our only hope of breaking through this will be an intervention of such force that the post-political veneer of the COP-15 process will be shattered, even if only for the days of the conference. Given a trend of increasingly militarised summit policing this appears an unenviable, if necessary, task.

In terms of environmental politics the anti-capitalist left is nowhere. Climate change has gone post-political. The only debates left at COP-15 are over the finer points of the carbon market which will be implemented, a market which will produce new forms of structural violence. In an incredible demonstration of the adaptability of capital many NGOs and environmentalists are supporting this process. Although it would be tempting to remain in our local communities the impacts of climate change and its mitigation are so large that we cannot afford to ignore this summit. Although as a movement our energies are perhaps best focused on the local this is our last chance to try and de-legitimise this process and re-politicise climate change.

Given the post-politics of climate change however this will be very difficult to achieve. An analysis of post-political processes has severe implications for anti-capitalist interventions. If the political sphere is no longer, if it ever was, a viable space for protests then perhaps the focus should shift to autonomous interventions in spaces that we create. Indeed, the real intervention against global climate governance may well be expressed in food riots, anti-airport expansion campaigns and fuel poverty campaigns, perhaps even by people not explicitly identifying with climate change politics. Whether we are successful or not at COP-15 we must begin to recognise ways in which we can support these autonomous uprisings rooted in our everyday experiences of capital.

Tadzio Müllerin teksti “Liike on kuollut, eläköön liike!” julkaistiin Voimassa 9/08 ja luimme sitä suurella mielenkiinnolla. Miksi ilmastonmuutoksen vastaisen liikkeen on oltava myös kapitalismin vastainen ja mitä se tarkoittaisi?

Ilmastonmuutoksen uhka näyttää päivä päivältä synkemmältä. Ihmiset menevät kaduille ja sanovat, että ilmastokysymys pitäisi ottaa vakavasti. Tyytymättömyyttä kuitenkin ilmaistaan useimmiten “yhteiskuntakelpoisesti”: sellaisella sovinnaisuudella, jolla valtio kansalaisaktivismia ymmärtää ja tukee. Mitään sellaista, joka todella horjuttaisi vallitsevia rakenteita, ei tehdä tai vaadita. Kunhan nyt saamme eduskuntatalon rappusilla pidetystä mielenosoituksestamme tekemisen tunteen ja reippaita uutisia telkkariin.

Kuten Müller tuo ilmi, talouskasvun ja ilmastonmuutoksen torjumisen välillä on perustava ristiriita. Kioto monimutkaisine päästökauppamekanismeineen on harhauttanut monet uskomaan, että asiat ovat hoidossa. Myöskään teknologian kehittäminen ja eettinen kuluttajuus eivät riitä. Lienee mahdotonta päästä pakoon sitä tosiseikkaa, että kasvutalouden perusta on luonnon tuhoamisessa.

Olemme vihdoin havaitsemassa sen, että maaöljyriippuvaisuudellemme ei itse asiassa ole korvaavia vaihtoehtoja, sillä agropolttoaineiden laajamittainen tuotanto polkisi esimerkiksi Etelän yhteisöjen omaa toimeentuloa eikä välttämättä vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjäkään. Ilmastonmuutos on vain yksi oire teollisen elämäntavan itsetuhoisuudesta, myös eliölajien sukupuuttoaalto kiihtyy. Kapitalismin piirissä ei kyetä ottamaan ratkaisevia käännösaskelia jonnekin toisaalle. Müller kysyy, mikä olisi sellainen tarina, joka saisi ihmiset toimimaan ruohonjuuritasolta. Hän vastaa, että Kioton riittämättömyys täytyy osoittaa. Mobilisointi Kööpenhaminan ilmastokokouksen 2009 liepeillä tapahtuviin mielenosoituksiin onkin jo täydessä käynnissä. Lienee paikallaan, että näissä näissä mielenosoituksissa kritiikin kohteeksi joutuvat niin kapitalismi kuin valtioiden harjoittama ilmastopolitiikkakin.

Massamielenosoitukset ovat arvokkaita. On tärkeä saada nähdä, että meitä on paljon, jotka vaadimme muutosta. Vastarinta on myös jännittävää ja hauskaa!

Mutta pureutuuko perinteinen marxilainen puheenparsi “pahat kapitalistisaastuttajat” riittävän syvälle ilmastonmuutoksen juurille? Viholliskuvien rakentaminen ja ylläpito vahvistaa identiteettipolitiikkaamme. Jyrkät vastakkainasettelut voivat kuitenkin estää meitä näkemästä, että itsekin jatkuvasti uusinnamme vallitsevaa maailman tilaa, joita mielenosoituksissa niin kiihkeästi kritisoimme. Ja näin mielenosoitukset uhkaavat jäädä pelkäksi viihteeksi.

Tutkimustulosten valossa hallitusten tavoitteet osoittautuvat pahasti vanhentuneiksi. Tyndall Centren uusi tutkimus esittää, että mikäli ihmiskunta haluaa pysäyttää ilmaston lämpenemisen kahteen asteeseen, maailman päästöjen on saavutettava huippunsa v. 2015 ja laskettava 6-8% vuosien 2020 ja 2040 välillä, jolloin fossiileista päästäisiin kokonaan eroon pian vuoden 2050 jälkeen. Moisten muutosten toteuttaminen on uskomaton voimanponnistus. Mutta jos emme toimi…

Voi olla, ettei enää riitä, että menemme kaduille osoittamaan vastalauseita ja toivomme, että joku kuuntelee. Voi olla, että on aika alkaa rakentaa verkostoja, jotka luovat kestävän elämän mahdollisuuksia riippumattomina valtioista ja suuryrityksistä, jotka ovat valmiita ehkä maksimissaan niiaamaan Kioton suuntaan.

Uskallammeko kohdata länsimaisen kulutuskulttuurin kriisin ja visioida jotain uutta? Jotta vaihtoehto ei muodostuisi yhtä vastuuttomaksi ja tuhoisaksi kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, on meidän ymmärrettävä ihmisten välisen solidaarisuuden ja ekologian kunnioittaminen paljon herkemmin kuin tällä hetkellä. Vastuullisen yhteistoiminnan harjoittelu on aloitettava tänään, ei vasta sitten kun jonkinlainen suuri romahdus on tapahtunut.

Aura Kalli & Päivi Mattila

Tätä kirjoittaessani valmistelut Japanin G8-kokousta varten ovat täydessä vauhdissa. Jokaisessa radikaalin ja ei-niin-radikaalin vasemmiston kokouksessa suunnitellaan yhden jos toisen huippukokouksen pysäyttämistä. G8 Italiassa 2009, Naton 60-vuotisjuhlat Ranskassa ja niin edelleen: Countersummits-R-Us?

Jostain syystä mobilisoinneilla ei ole enää samaa iskuvoimaa kuin ennen. Kuinka monta kertaa ollaankaan lähdetty liikkeelle ja ajateltu, että jos nyt epäonnistutaan, lopetetaan koko touhu? Edes laaja liikehdintä G8-kokouksessa Heilingendammissa ei saavuttanut juuri mitään. Kymmeniä tuhansia ihmisiä saa kyllä kaduille, mutta onko toiminnalla mitään vaikutusta muihin kuin itse osallistujiin, se on toinen kysymys.

Älkää ymmärtäkö väärin. Liike ei kuollut häviäjän nöyryyttävää kuolemaa. Monella tapaa se on myös voittanut. Selvitäkseen liikkeiden on pysyttävä liikkeellä. Siksi voitot merkitsevät usein myös liikkeiden kuolemaa. Koska ne elävät ja hengittävät vastakkainasettelusta, ne tarvitsevat vihollista. Mitenkäs oma vihollisemme?

Kysytään Martin Wolfilta, Financial Timesin pääideologilta, uusliberaalin hyökkäyksen huomattavalta puhemieheltä. Eräässä puheessaan hän käsitteli päivää, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki pelasti suuren pankin estääkseen finanssikriisiä leviämästä: ”Muistakaa perjantai 14. maaliskuuta 2008. Silloin kuoli unelma globaalista vapaiden markkinoiden kapitalismista.”
Uusliberalismi on siis – osittain – kuollut, kuten kuollut on – myös osittain – sitä vastaan kamppaillut liike. Kuollut on myös liikkeeseen kuulunut kapitalismin vastainen suuntaus, josta tämäkin teksti kumpuaa. Liike näyttää kadottaneen elementin, joka voisi sulauttaa taistelujen moninaisuudesta yhteen uuden liikkeen tai joka voisi vastustaa vastarinnan hajaannusta, johon pääoma ja valtio yrittävät meitä jatkuvasti ajaa.

Tarvitsemme kertomuksen, toivoa, tarvitsemme ”koukun”, joka vetäisi meidät liikkeelle. Tällä hetkellä vaihtoehtoisen globalisaation liike on selvästi liike, jolla ei ole koukkua, vihollista tai päämäärää.

Samalla kun on olemassa liike ilman kertomusta, on kuitenkin olemassa myös kertomus ilman liikettä: ilmastonmuutos. Yhä useammat poliittiset päätökset (myös monet sellaiset, joilla on tuskin mitään tekemistä aiheen kanssa) oikeutetaan sillä, että niillä on joku suhde ”ilmastoon”.

Euroopan hallitukset joutuivat G8:n ja erityisesti liittokansleri Angela Merkelin päihittämiksi Heilingendammissa. Silloin nämä hallitukset ymmärsivät, että niiden on kehitettävä omaa näkökantaansa ja käytäntöään ilmastonmuutokseen, tai muuten ne ovat vaarassa menettää merkityksensä vihreiden kysymysten uudessa uljaassa maailmassa.
Pääoman ja hallituskoneistojen edistyneimmät toimijat ovat keksineet loistavan tavan saada poliittista kannatusta uudelle ”vihreälle ratkaisulle”. Sen on määrä ratkaista ylikasaantumisen kriisi, tilanne jossa on ollut liian paljon rahaa jahtaamassa liian harvoja tuottoisia sijoitusmahdollisuuksia. Se on myös ratkaisu nykyiseen finanssikaaokseen ja legitimaatiokriisiin, joista globaali auktoriteetti on kärsinyt siitä lähtien, kun ”globaalin terrorismin” kertomusten voima alkoi hiipua.

Se, että kaikki puhuvat nyt ilmastokysymyksestä, on suuri voitto vihreälle liikkeelle. Samalla se on myös viimeinen naula vihreän liikkeen arkkuun: jokainen vihreä kansalaisjärjestö on korviaan myöten sidoksissa neuvotteluihin Kioton sopimuksen jatkosopimuksesta. Siksi on epätodennäköistä, että ne omaksuisivat poliittisia kantoja, jotka eroavat merkittävästi hallitsevista päämääristä.

On liike ilman kertomusta ja kertomus ilman liikettä. Tästä seuraa nykytilanne, jossa ilmastonmuutosta käsitellään pääosin tavoilla, jotka edistävät valtioiden tai pääoman määräävien osien päämääriä.
Kapitalismin vastaisesta näkökulmasta pääoman jatkuvan kasaantumisen eli talouskasvun ja ilmastonmuutoksen hoitamisen välillä on perustava ristiriita. Se kiteyttää samalla entistä energisemmän kapitalismin vastaisen politiikan, joka voi onnistua yhdistämään ihmisten laajalle levinneen huolen ilmastonmuutoksesta sekä vaikutelman siitä, että tämänhetkiset toimenpiteet – kuten Kioto, Bali ja päästökauppa – ovat aivan liian vähän, aivan liian myöhään.

Radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet ovat kykenevimpiä toimimaan ja ”tekemään historiaa” juuri silloin, kun nykypäivän tavanomaiset lähestymistavat ongelmanratkaisuun – joko luodaan markkinat ratkaisemaan ongelma tai sitten vaietaan siitä – eivät tarjoa uskottavaa tapaa käsitellä ilmiötä. Juuri silloin, kun ratkaisujen löytäminen näyttää mahdottomalta, on yhteiskunnallisilla liikkeilla tilaisuus laajentaa mahdollisuuksiaan. Nyt näyttää, että luvassa olisi ”täydellinen myrsky”.
Useimmat pyrkimykset rakentaa vaikutuskykyistä kapitalismin vastaista liikettä ilmastonmuutoskysymyksen ympärille kohtaavat kuitenkin suuria käytännön vaikeuksia. Globaalin Pohjoisen perspektiivistä katsottuna näyttää siltä, että meillä on kyllä pyrkimyksiä kehittää kapitalismin vastaista ilmastonmuutospolitiikkaa, mutta ne törmäävät yhä useisiin vaikeuksiin.

Britanniassa kaikki alkoi vuonna 2006. ”Ilmastotoimintaleiri” pyrki sulkemaan pohjoisenglantilaisen hiilivoimalan yhdeksi päiväksi. Mikä tärkeämpää, se pyrki tuottamaan tilan pohtia uusia ideoita ja käytäntöjä kapitalismin vastaiselle ilmastonmuutospolitiikalle.

Ajatus ”ilmastotoimintaleireistä” on sittemmin inspiroinut ihmisiä Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja muualla. Tällä hetkellä tämä näyttää olevan esiin marssivan ilmastoliikkeen toiminnan keskeisin ”ase”. On jokseenkin ironista, että alun perin ajatus leiristä syntyi huippukokousprotestien puutteista.

En todellakaan halua vähätellä leirien tärkeyttä. Ne ovat inspiroineet paljon ihmisiä eri maissa. Se ei ole mitätön saavutus, mutta yksi niitä koskeva kritiikki nousee muiden ylle. Saavatko leirit todellisuudessa mitään muuta aikaa kuin sen, että ne tyydyttävät ihmisten halun tehdä jotain? On kivaa hengata leireillä kavereiden ja tovereiden kanssa, mutta kysymys kalvaa: mitä me haluamme? Mitä voimme saavuttaa? Ovatko leiritouhuilu ja pyrkimykset sulkea voimalaitoksia yksi kerrallaan missään suhteessa ilmastonmuutoksen haasteen suuruuteen? Tämä kysymys turhauttaa samalla, kun taistellaan jatkuvasti siitä, etteivät poliittisen kentän voimakkaammat äänet hukuta meidän ääniämme.
En edelleenkään väitä, että ilmastoleirejä ei pitäisi järjestää. Leirien tulisi kuitenkin olla osa laajempaa projektia, joka antaa niille jotain poliittista merkitystä, paikallisen intervention tuolla puolen. Voimme tietenkin toivoa, että poliittinen globaalisuus nousisi tämänvuotisten ilmastoleirien välillä muodostuvista yhteyksistä, mutta yhteinen koordinaatio on ollut aivan olematonta.

Ei ole yhteisiä vaatimuksia (muita kuin ”ilmastonmuutoksen vastustaminen”, mikä on poliittisesti suunnilleen yhtä hyödyllistä ja omintakeista kuin vastustaa hylkeenpoikasten kuoliaaksi hakkaamista). Ei ole yhteistä kertomusta, ei slogania kuten ”suljetaan WTO”, ei edes ympäripyöreää kompromissia kuten ”fix it or nix it”. Ei ole omaa vastinetta iskulauseelle ”toisenlainen maailma on mahdollinen”!

Jos brittiläisen liikkeen tapa kohdata ilmastonmuutoksen haaste vaikuttaa poliittisesti rajoittuneelta, skaalan toisessa päässä on Saksa. Yrityksiä käynnistää ilmastoleiriprosessia ei ole häirinnyt ainoastaan tavanomainen vasemmistolainen keskinäinen nahistelu ja riitely – ryhmä on jo jakautunut – vaan se on kohdannut myös toisen poliittisen ongelman.

Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni ”kriittisen teorian” ja ”dekonstruktion” traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa ”kritiikkiä” ”hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia” kohtaan ja kritisoida ”tieteellisen tiedon hegemonista roolia” ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi.

On kyllä varmasti tärkeää muistaa, että hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemat raportit tulevat erittäin konservatiiviselta instituutiolta.

On myös tärkeää pohtia kriittisesti, kuinka turvautumista ”tieteelliseen tietoon” käytetään usein sulkemaan ”ei-asiantuntijoita” ulos poliittisista keskusteluista. Diskurssikritiikki ei voi olla ainoa vastaus ilmastonmuutoskysymykseen.

Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault’n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois.
Mutta ollaan rehellisiä. Täällä Pohjoisessa kapitalismin vastaisen vasemmiston luulisi jo tottuneen poliittiseen tehottomuuteen ja marginaalisuuteen, lukuunottamatta kohtuuttomuuden hetkiä, jolloin pienet voimanpurkaukset tuottavat yllättäen muutoksia. Missä määrin yksi sosiaalikeskus Hackneyssä, Kreuzbergissa tai Las Ramblasissa todella edistää taistelua gentrifikaatiota vastaan?

Pystyykö sodanvastainen mielenosoitus San Franciscossa todella ”pysäyttämään imperiumin”, kuten siitä tehty video Interrupt This Empire väittää? Pystyvätkö myymälävarkaudet, edes massatoimintana toteutettuna, merkittävästi häiritsemään kapitalistisen tavarakierron prosesseja?

En tiedä. En myöskään usko, että toiminnassa mukana olevista kovinkaan moni tietää. On tärkeää muistaa, että puhuttaessa ”kapitalismista” kapitalismin vastustajat myöntävät, ettei heillä ole vastausta tähän kysymykseen. Yksi tapa käsitellä kysymystä on viitata muutoksen epälineaariseen dynamiikkaan kompleksisissa (sosiaalisissa) järjestelmissä.

Emme voi tietää, mitä vaikutuksia tämän päivän toiminnallamme tulee olemaan huomenna: ajattele perhosta Balilla ja hurrikaania Haitissa. Ja sitten on argumentti, joka on saavuttanut lähes dogmaattisen statuksen kapitalismin vastaisissa keskusteluissa: ”Kuule, kapitalismi ei ole ollut olemassa ikuisesti, se alkoi jossain paikassa jossain vaiheessa, ja se tulee myös päättymään jossain vaiheessa” – pitkälti samaa voidaan sanoa maailmankaikkeudesta!
Voisin jatkaa luetteloa olemassa olevista älyllisistä kikoista, joilla voi puolustella poliittisen merkityksemme vähäpätöisyyttä. Toivon kuitenkin, että ajatukseni on selvä: että kapitalismin vastainen politiikka globaalissa pohjoisessa elää eräänlaisessa ajattomuudessa, koska me emme kykene ajattelemaan tekojen vaikutuksia tulevaisuudessa. Tai emme uskalla ajatella. Mieleen tulevat strutsit ja myös yksi seinäkirjoitus, joka maalattiin Göteborgissa koulun seinään sen jälkeen, kun paikka oli ollut poliisin hyökkäyksen kohteena: ”But in the end we will win!”

Nyt palaamme siihen, miksi kapitalismin vastaiselle liikkeelle näyttää olevan niin vaikeaa kehittää politiikkaa ilmastonmuutoksen ympärille. Taistelussa pääomaa vastaan jokin on antanut meidän aina ajatella, että lopulta kuitenkin voitamme. On kuitenkin melko mahdotonta luottaa tähän, kun kyse on ilmastonmuutoksesta. Kapitalismia vastustava politiikka on tavanomaista ajatonta, sen sijaan ilmastonmuutospolitiikassa keskeistä on asian kiireellisyys. Silloin meidän on löydettävä keinoja vastata tuohon kiireeseen.

Molemmat yllä kuvaillut suhtautumistavat (”yliaktivistinen” ja ”ylikriittinen”) ovat yrityksiä vastata kiireeseen. Ne molemmat ovat myös melko epätyydyttäviä vastauksia. Ensimmäinen ottaa kiireen aivan liian vakavasti ja ryntää pää kolmantena jalkana poliittiselle kentälle, joka on paljon voimakkaampien pelaajien dominoima.

Toinen suhtautumistapa taas kertoo, että kiireellisyys on pelkkä konstruktio ja siitä seurauksena oleva pelon politiikka ovat vallan strategioita. Käytännössä akateeminen suhtautumistapa tyytyy vain kritisoimaan konstruktioita eikä tartu lainkaan kysymykseen.

Kiireellisyys syntyy nimenomaan siitä, että erilaiset aikakäsitykset törmäävät toisiinsa. Se syntyy pääoman eksponentiaalisen aikakäsityksen (missä pääoma alati kiihdyttää sosiaalista elämää ja tuotantoa) ja kompleksisten ekosysteemien ajallisuuden välille.

Ekosysteemit eivät tietenkään ole staattisia. Ne voivat kyllä mukautua uusiin olosuhteisiin, mutta yleensä eivät pääoman vaatimalla vauhdilla. Jos muutos on liian nopea, silloin saavutetaan pahamaineinen leimahduspiste, jossa ekosysteemien kokemat muutokset käyvät peruuttamattomiksi ja katastrofaalisiksi. Yksi esimerkki on Golf-virran pelätty kääntyminen, toinen on napaseudun mannerjäiden sulaminen.

Miten siis käsitellä tätä kiireellisyyden ongelmaa? Ensiksikin on myönnettävä, että on epätodennäköistä – itse asiassa mahdotonta – että poliittisesti marginaalinen radikaalivasemmisto kykenisi tehokkaasti hidastamaan kasvihuonekaasujen tuotantoa maailmassa, jossa pääoman kasaantuminen on erottamaton osa fossiilisten polttoaineiden polttamista. Joku on kutsunut tätä ”fossilistiseksi kapitalismiksi”. Emme myöskään kykene pakottamaan ekologisia systeemejä mukautumaan nopeammin pääoman vauhtiin.

Me kuitenkin voimme puuttua politiikan aikakäsitykseen ja hallitusten ”ilmastonmuutospolitiikkaan”. Politiikan rooli on eristää pääoman tuottama sosiaalisen elämän ja tuotannon kiihdyttäminen kaikesta yhteiskuntakritiikistä ja luoda illuusio, että jatkuva pääoman kasautuminen olisi sovitettavissa yhteen sosioekologisen vakauden kanssa.

Tämän politiikan mukaan riittäisi, jos teemme muutamia, mieluiten markkinapohjaisia, hienosäätöjä. Muuten voisimme jatkaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin ennenkin.

Tämä eristäminen pitää kurissa ja jopa ottaa haltuun sen räjähdysmäisen voiman, joka piilee ihmiskunnan ja pääoman välisen ristiriidan ymmärtämisessä – ristiriidan, joka elää kiistämättömänä osana kompleksisia ekologisia systeemejä. Kun tämä voima otetaan haltuun, se saadaan antamaan tukea uudelle kasautumisen kierrokselle – ajattele ”vihreää kapitalismia” – ja poliittisen sääntelyn ulottamiselle entistäkin syvemmälle meidän elämiimme.
Globaalissa Pohjoisessa kapitalismin vastainen liike ei voi ”pysäyttää” tai edes merkittävästi hillitä ilmastonmuutosta. Jos olettaisimme kykenevämme tähän, jäisimme väistämättä ajattomuutemme vangeiksi, koska voisimme ainoastaan toivoa saavuttavamme päämäärämme joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, todellisen ajan ulkopuolella. Mutta vaikka voimamme ja resurssimme ovat rajalliset, voimme puuttua pääoman ajan eristämiseen todellisen demokratian ”hitaudesta”.

Jos me jälleen kerran jätämme omien voimiemme hajaannuksen ja ajattomuutemme apean varmuuden, jos muistamme, että liikkeinä meillä on kyky olla valtiota nopeampia, silloin voimme paeta niiden harjoittamaa ristiriitaista energioiden haltuunottoa ja sisällyttämistä ja puuttua siihen.
Miten teemme tämän? Miten pidämme avoinna sen poliittisen tilan, jonka on luonut yhä laajempi huolestuminen ilmastonmuutoksesta ja jolla on potentiaalia tuottaa uusia ideoita ja ratkaisuja, uusia mahdollisuuksia, jotka saattavat puolestaan yltää kapitalismin tuolle puolen? Kuinka voidaan puuttua paineisiin, jotka suuntautuvat uuden ”vihreän kapitalismin” muodostamiseen, kohti ”eko-imperiumia”, globaalia autoritaarista eko-keynesiläisyyttä?

Jos kysymyksen kiireellisyys pakottaa meitä ajattelemaan vaikutuksen ja vieläpä tehokkuuden termein, kuinka meidän pieni, resurssiköyhä liikkeemme voisi laittaa peliin rajalliset voimamme tehokkaalla tavalla? Kuinka voisimme saavuttaa maksimituloksen suhteessa päämäärään, joka on luoda ja/tai ylläpitää tilaa, jossa kehitetään moninaisia, alhaalta ylöspäin rakentuvia, ei-kapitalistisia ratkaisuja ilmastokriisiin?

Vastaus tähän kysymykseen alkaa kahdella lisäkysymyksellä ja vie sitten meidät koko argumentin alkuun. Ensimmäinen kysymys: Mikä on luultavasti tärkein yksittäinen prosessi, jolla maailman hallitukset pyrkivät eristämään pääoman julkiselta kritiikiltä suhteessa ilmastonmuutokseen?

Vastaus: Lähes varmasti Kioton ja Balin prosessit, joissa maailmalle tarjotaan kansainvälisen politiikan draamaa, mutta jotka lopulta eivät tuota juuri mitään sellaista, mikä oikeasti suojaisi ilmastoa. Kioto-sopimusten allekirjoittamisesta lähtien, hiilidioksidipäästöt ovat ylittäneet jopa IPCC:n projisoimat synkimmät skenaariot.

Näissä prosesseissa pienenpieni päästövähennys legitimoi suuren kasan jatkettua kasvihuonekaasujen tuotantoa – puhumattakaan kokonaisen uusien päästöluottomarkkinoiden luomisesta (joiden odotetaan olevan arvoltaan kaksi biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 mennessä), paljolti globaalin pääoman iloksi. Kioton jatkoprosessi, joka alkoi Balissa joulukuussa 2007, on tarkoitus allekirjoittaa kansainvälisessä huippukokouksessa Kööpenhaminassa joulukuussa 2009. Toinen kysymys: mitkä ovat radikaalien globaalien liikkeiden vahvuudet verrattuina sekä vihollisiimme että maltillisempiin liittolaisiimme?

Vastaus: Suuren mittakaavan huippukokousmobilisaatioden organisoinnit. Juuri huippukokousmobilisaatioissa olemme kehittäneet jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua termillä ”best practice”. Siellä olemme aiemmin tuottaneet tuntuvan poliittisen vaikutuksen. Seattlessa me emme ainoastaan onnistuneet pysäyttämään konferenssia olemalla kaduilla, vaan myös kärjistämällä niitä moninaisia konflikteja, jotka olivat ”sisäpuolella”, neuvottelevien hallitusten välillä.
Pystymmekö siis tekemään saman uudestaan ja rakentamaan poliittisen liiton, jota yhdistää vaatimus ”Unohtakaa Kioto”? Silloin voitaisiin keskustella ilmastomuutoksen ongelmien mahdollisista ”ratkaisuista”, jotka menevät hallitsevan, markkinavetoisen agendan tuolle puolen. Toiseksi kykenisimme tarjoamaan nousevalle globaalille ilmastoliikkeelle yhteisen fokuksen ja yhteisen vaatimuksen, jonka ympärille koota voimia. Unohtakaa Kioto – pysäyttäkää Kööpenhamina 2009!

Mutta miksi ehdottaa jälleen yhtä suurta huippukokousprotestia, kun on juuri esitetty, että vastahuippukokoukset ovat menettäneet suuren osan tehostaan? Siksi, että ilmastonmuutoksen politiikka vuonna 2008 näyttää hyvin erilaiselta kuin uusliberaalin globalisaation politiikka vuonna 2008. Itse asiassa ilmastonmuutoksen politiikka tänään näyttää enemmän globalisaation politiikalta aikana ennen WTO-kokouksen sulkemista Seattlessa. Siihen aikaan, ”historian lopun” vuosikymmenen aikana, monet tiesivät, ettei uusliberaali kapitalismi ollut virheetön, mutta ei ollut ajatusta – ei edes ”vasemmalla” – liikkeestä, tai ehkä jopa ”liikkeiden liikkeestä”, joka voisi asettua sitä vastaan.
Seattle osoitti, että kamppailuilla on yhteinen vihollinen. Ennen kaikkea Seattle teki mahdolliseksi ”liikkeen” syntymän. Nyt ollaan palaamassa takaisin alkuun. Kamppailujen alterglobalistinen vaihe on ehkä ohi, mutta opetukset eivät ole menneet hukkaan. Yksi opetuksista on se, että liikkeelle ei riitä ”yksi toimintaviikko vuodessa”, jolloin keskitytään vain suuriin yksittäisiin tapahtumiiin. Syntyvän ilmastoliikkeen perustana on oltava jokapäiväisen vastarinnan ja muutoksen käytännöt kaikilla tasoilla, ei vain globaalilla, vaan myös alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla.

Ennen kuin ”ilmastoliike” voi nähdä itsensä ”liikkeenä”, tarvitaan jotain, joka todistaisi, että on olemassa huomattavasti radikaalimpi kanta ilmastonmuutokseen kuin se, että pyritään parempaan päästökauppaan. On todistettava, että löytyy ihmisiä, jotka eivät ainoastaan keskity ilmastonmuutokseen vaan myös sen syyhyn: kapitalismiin. Tähän saatamme tarvita sitä, mitä jotkut kutsuvat kohtuuttomuuden hetkeksi. Silloin aika nopeutuu ja aiemmin mahdottomista muutoksista tulee mahdollisia. Vastahuippukokous pystyy siihen.

Liike on kuollut – eläköön liike!
Tadzio Müller

Suomentanut Miika Saukkonen. Kirjoitus on julkaistu Voimassa 9/2008.
Artikkelin kirjoittaja Tadzio Müller asuu Berliinissä, jossa hän toimii ilmastotoimintaliikkeessä ja opettaa valtio-oppia Kasselin yliopistossa. Müller on yksi Turbulence-lehden toimittajista.
www.turbulence.org.uk